28.12.2016




for the little one
homemade by grandma 


Joulun alla ajatuksenani oli ommella harmaat flanellipöksyt pakettiin, mutta se jäi, tai jätin. En vain jaksanut, enkä kerinnyt, eikä sitä inspiraatiota ollut yhtään edes yksiin housuihin minikokoa 86.
Nyt sitten aamutuimaan kaivoin koneen kaapista ja surauttelin pöksyt valmiiksi pienelle.

Joulunpyhät ovat ohi ja nyt on arki sekä loma. Suurena plussana tuo auringonpaiste sinisellä taivaalla. Ei valittamista, vaikka väsyttääkin edelleen ihan urakalla. Eilinenkin reissu meni sutjakkaasti, kun lämpimässä autossa mulla meni filmi poikki ja sain ottaa unoset. Kaiketi tuota väsyä ollut säästössä reippaasti ja nyt se pukkaa kaikki kerralla  pihalle. 
Sellaista se vain välillä on. Hyväksyttävä itsensä sellaisena, ei patteripupuna, vaan ihmisenä, joka väsyy joskus pientenkin kuormien alla ja arjen melskeessä.
Ollaan jokainen niin erilaisia ja on hyvä tietää myös omat rajansa. Armahtaa itseänsä ja pitää kiinni siitä, ettei ihmisarvo riipu tehdyistä työtunneista, kodin siivousmäärästä tai näyttävistä aikaansaannoksista. Joskus ne hiljaisimmat ja parhaimmat hetket ovat juuri niitä kallisarvoisempia hetkiä, jotka eivät näy naapurille, eikä muille ihmisille. 
Hiljaiset hetket, kun saa levähtää ja olla vain. Eikä meiltä odoteta mitään!


26.12.2016


Vihreää nurmikkoa ja auringon pilkahduksia taivaalla.
Äänekäs täysi talo ja hiljainen talo.
Mietteitä ja haikeuden hiljaisuutta.
Touhua ja lepoa.
Nyt on erilainen joulu.

12.12.2016

homemade //




salaattilautaset / puuorolautaset  savesta
muutama jäi vielä odottelemaan lasituspolttoa.

2.12.2016



Lepää hiljaa syleilyssäni.
Armossani, rakkaudessani.
Saat sen kaiken lahjaksi.

En sinua hylkää enkä jätä,
en taakkojasi ylenkatsele.
Mustat jäljet vaatteista, sydämestäsi,
pesen pois aivan puhtaaksi.
Vihan ja katkeruuden sulatan,
hiljaa, kun saan ensin  lupasi.

Käännä katse itsestäsi,
likaisista vaatteistasi, piiloutuneesta
sydämestäsi.
Vain siemen pienen, uskoa riittää.
Savea on ihminen, Tietää Hän sen,
ihmisen koko olemuksen.

Usko ja luota rakkainpani,
lepää vain hiljaa armossani.
Luota, ohjaan
aivan varmasti.









27.11.2016



Hiljaiseloa täällä. 
Arjen elämässä on tarpeeksi, joskus ihan liikaakin miettimistä. Tai sitten se on vain sitä, että erityisherkkänä tunneihmisenä kaiken kokee vain voimakkaammin. Loppujen lopuksi  kaikki on ihan hyvin ja kun muistaa sen, ettei niiden asioidensa kanssa kamppaile yksin. Ja eihän niiden arkimörköjen tarvitse olla kovin suuriakaan, kun ne kuormittavat! Tosin mikä tahansa tuntuu paljon suuremmalle tässä pimeydessä. Ja ai että miten mieli piristyy, kun näkee muutaman minuutin auringon valoa!

Huomaan, että tämä kaikki vaikuttaa inspiraatioihin, jaksamiseen tehdä ja siihen luomisen iloon jota tarvitsen.
Tässä taannoin ajelin Lahdessa äitiäni tapaamassa ja matkalla poikkesin paikallisella suurmyymälällä. Siellä hipelöin valtavan suurta maalipohjaa...en ostanut. Vielä!! Mutta kyllä, nyt on tunne, tahdon maalata! 

Lahjoja on jokaisella ihmisellä. Joskus ne lahjat ovat vain kätkettynä.
Ei tarvitse olla taiteen mestari, että voi maalata. Ei tarvitse olla täydellisyyteen pyrkivä ompelija tai puuseppä. Riittää, kun on intoa ja halua kokeilla, yrittää. Voi sitä riemua onnistumisesta!

Muistan lapsuudesta isäni, joka teki paljon puutöitä. Hän valmisti ruokapöydän ja tuolit, sohvan ja sohvapöydän. Minun puisen sänkyni ja ensikehtoni. Hän valmisti sorvilla kynttiläjalkoja ja myi niitä torilla,  kun rahasta oli tiukkaa.
Hän oli saanut lahjaksi kätevät kädet. Siirtyneetkö nuo kädet lahjana minulle, en tiedä. Mutta sen tiedän, mistä nautin!
Myös setäni, rakas ja tärkeä ihminen, teki paljon puutöitä. Hänen kanssaan vietin lapsuusajan viikonloppuja homeen hajuisessa kellarissa, jonne hän laskeutui kapean kapeita portaita invalidina kepin kanssa. Hänellä oli tahtoa olla kanssani tekemässä, ohjaamassa ja auttamassa. Aina löytyi puutavaraa, nauloja ja maalia. Aina hän oli innokas tulemaan kanssani ja oli kiinnostunut tekemisistäni, minusta äkkipikaisesta pienestä ala-aste ikäisestä tytöstä. Tiesi, tunsi sukunsa....

Viimeisillä päivillään aloitti vielä puista korurasiaa tekemään minulle, mutta se jäi kesken...

Ja mitä tulee ompelutöihin... Setäni vaimo antoi ompelukoneensa ja kankaita riitti. Aina sai ommella. Koskaan luovuudelle ei sanottu ei! Ja hän ohjasi ja neuvoi karjalanpiirakan rypyttämisessäkin. 

Ja äitini, taitava piirtäjä, taiteilee kortteihin  kauniita kukkia ja kirjailuja kynällä. Ja lapsuudessa äitini ompeli mummon käyttämättömistä vaatteista minulle alusvaatteita, kun oli rahasta tiukkaa.
Ja se ompeluharrastus jatkui myöhemmälle iälle, aina tähän hetkeen asti, kun äitini osti nuoruusvuosinani uuden ompelukoneen, jolla sain ommella mekkoa ja paitaa sekä hametta. Ja niitä ikkunaverhoja...

Niitä lahjoja ovat vaalineet ihmiset, läheiset ympärilläni, vieraammatkin. On ollut aikaa, materiaalia, kiinnostusta ja läsnäoloa.
Kiitos kaikesta siitä!
Ja kiitos Taivaan Jumalalle tästä lahjasta, jonka kautta olen saanut purkaa itseäni, tuoda esille tunteitani ja saada onnistumisen iloa arjessa! 

Ota sinäkin askel.
Uskalla kokeilla, yrittää.
Ei tarvita täydellistä suoritusta, ei myyntikelpoisuutta.
Ei muiden kehuja.
Mitä tahansa se onkaan, uskalla.
Näillä sanoilla puhun itsellenikin, uskalla!









Hiljaiseloa täällä. 
Arjen elämässä on tarpeeksi, joskus ihan liikaakin miettimistä. Tai sitten se on vain sitä, että erityisherkkänä tunneihmisenä kaiken kokee vain voimakkaammin. Loppujen lopuksi hyvin kaikki on ihan hyvin ja kuin muistaa sen, ettei niiden asioidensa kanssa kamppaile yksin. Ja eihän niiden arkimörköjen tarvitse olla kovin suuriakaan, kun ne kuormittavat! Tosin mikä tahansa tuntuu paljon suuremmalle tässä pimeydessä. Ja ai että miten mieli piristyy, kun näkee muutaman minuutin auringon valoa!

Huomaan, että tämä kaikki vaikuttaa inspiraatioihin, jaksamiseen tehdä ja siihen luomisen iloon jota tarvitsen.
Tässä taannoin ajelin Lahdessa äitiäni tapaamassa ja matkalla poikkesin paikallisella suurmyymälällä. Siellä hipelöin valtavan suurta maalipohjaa...en ostanut. Vielä!! Mutta kyllä, nyt on tunne, tahdon maalata! 

Lahjoja on jokaisella ihmisellä. Joskus ne lahjat ovat vain kätkettynä.
Ei tarvitse olla taiteen mestari, että voi maalata. Ei tarvitse olla täydellisyyteen pyrkivä ompelija tai puuseppä. Riittää, kun on intoa ja halua kokeilla, yrittää. Voi sitä riemua onnistumisesta!

Muistan lapsuudesta isäni, joka teki paljon puutöitä. Hän valmisti ruokapöydän ja tuolit, sohvan ja sohvapöydän. Minun puisen sänkyni ja ensikehtoni. Hän valmisti sorvilla kynttiläjalkoja ja myi niitä torilla,  kun rahasta oli tiukkaa.
Hän oli saanut lahjaksi kätevät kädet. Siirtyneetkö nuo kädet lahjana minulle, en tiedä. Mutta sen tiedän, mistä nautin!
Myös setäni, rakas ja tärkeä ihminen, teki paljon puutöitä. Hänen kanssaan vietin lapsuusajan viikonloppuja homeen hajuisessa kellarissa, jonne hän laskeutui kapean kapeita portaita invalidina kepin kanssa. Hänellä oli tahtoa olla kanssani tekemässä, ohjaamassa ja auttamassa. Aina löytyi puutavaraa, nauloja ja maalia. Aina hän oli innokas tulemaan kanssani ja oli kiinnostunut tekemisistäni, minusta äkkipikaisesta pienestä ala-aste ikäisestä tytöstä. Tiesi, tunsi sukunsa....

Viimeisillä päivillään aloitti vielä puista korurasiaa tekemään minulle, mutta se jäi kesken...

Ja mitä tulee ompelutöihin... Setäni vaimo antoi ompelukoneensa ja kankaita riitti. Aina sai ommella. Koskaan luovuudelle ei sanottu ei! Ja hän ohjasi ja neuvoi karjalanpiirakan rypyttämisessäkin. 

Ja äitini, taitava piirtäjä, taiteilee kortteihin  kauniita kukkia ja kirjailuja kynällä. Ja lapsuudessa äitini ompeli mummon käyttämättömistä vaatteista minulle alusvaatteita, kun oli rahasta tiukkaa.
Ja se ompeluharrastus jatkui myöhemmälle iälle, aina tähän hetkeen asti, kun äitini osti nuoruusvuosinani uuden ompelukoneen, jolla sain ommella mekkoa ja paitaa sekä hametta. Ja niitä ikkunaverhoja...

Niitä lahjoja ovat vaalineet ihmiset, läheiset ympärilläni, vieraammatkin. On ollut aikaa, materiaalia, kiinnostusta ja läsnäoloa.
Kiitos kaikesta siitä!
Ja kiitos Taivaan Jumalalle tästä lahjasta, jonka kautta olen saanut purkaa itseäni, tuoda esille tunteitani ja saada onnistumisen iloa arjessa! 

Ota sinäkin askel.
Uskalla kokeilla, yrittää.
Ei tarvita täydellistä suoritusta, ei myyntikelpoisuutta.
Ei muiden kehuja.
Mitä tahansa se onkaan, uskalla.
Näillä sanoilla puhun itsellenikin, uskalla!







12.11.2016


Olen kuin vieteri, joka on kierretty liian kireälle ja palautuessaan se syöksyy maahan hirvittävällä vauhdilla. Minä siis...
Tällä viikolla on koeteltu hermoja, hermoja ja hermoja sekä sietokykyä, jaksamista ja luottamusta. Päällä ollut pienoinen pakokauhupiikki ja siitäkin selvitty järjenpäätelmällä ja hirvittävällä siivoamisella, rukouksella.
Meillä on nyt siivottu sitten listoja myöten joulusiivouskin, kuukauden etuajassa, hyvä minä! En vain olisi vielä halunnut, mutta pakon sanelemana oli tehtävä. Ja sohvan paikkakin on muutettu!
Lopputuloksena hillitön vuori pyykkiä, iso sähkölasku siitä mokomasta ja punaiset kädet ja silmät, tosin ne väsymyksestä, kyynelnesteen vuotohäiriöstä ja siitä vieterin paukkumisesta.
Kyllä tämä tästä taas...
Saunan lauteilla kävin lepuuttamassa mieltäni, kunnes tajusin, että sen yhden nuorimman petivaatteet ovat vielä yöllä pakkasessa. Siunaantui tuo pakkanenkin sopivasti...  Siihen lopahti sitten se lepoilu!

Mutta mitä havaitsin, tästä taas selvittiin, sen monennen kerran ja minä pakokauhupiikistänikin lievemmin. Että kaiketi sitä on taas jotain oppinut tästä elämästä!
Ja kiitän, toivon ja yritän uskoa. No more!!